Huolimatta siittä, että mun tunteet on jotenkin aivan sekasin osasin sentään pitää kivan viikonlopun.
Perjantaina kävin moikkaamassa kavereita sekä kaupassa. Ilalla kaverin piti tulla kahville ja seurakseni kun olin yksin kotona, mutta hän ei tullutkaan joten toinen kaverini tuli. Katselimme telvisiota ja kuuntelimme musiikkia sekä istuimme koneella, kunnes hän lähti ja menin nukkumaan. Se oli sellainen rauhallinen koti-ilta.
Lauantaina olin ahkera ja käytin koiran pienellä lenkillä. Muuten olin kotona kunnes kaverini Valkeekoskista tuli Toijalaan ja jäi meille yöksi. Siinä lauantai-ilta meni ensin ajellessa kavereiden kanssa, käytiin manalassa ja istuttiin hetken aikaa asemalla sekä toisen kaverini kyydissä. Tulimme illalla kaverini kansa meille ja katselimme hetken telvisiota kunnes aloimme nukkumaan.
Tajusin, että kaverit ovat todella tärkeitä ja ihmisellä voi olla monta monenlaista ongelmaa. Minun ongelmani liittyy mies puolisiin ihmisiin, mutta hei, ne on vaan miehä, siihen, että ne tuottaa ongelmia on totuttu! Olen vain kahden tuulen välissä, mutta ehkä tässä selvitään jonnekkin päin, en vaan haluaisi satuttaa ketään ... Pelko siitä on todella kova !
11/27/2011
11/20/2011
Leirillä
Olipa hauska viikonloppu, vaikka vähän kärsittiin kylmästäkin säästä. Olimme siis partioleirillä Rengossa pahanladonkorvessa. Lerin nimi oli Back to Basics. Meillä oli tyttöjen ja poikien leiri erikseen, koitimme kokeilla, millaista partio on ollut joskus ennen.
Leiri aloitettiin perjantaina kuudelta kokoontumalla leiripaikalle. Meitä saapui paikalle 7 lasta ja 2 johtajaa. Aloitimme leirin heti puolijoukkue teltan pystyttämällä ja majoittumalla. Iltapalan jälkeen lähetimme lapset yö suunnistukseen, josta he palasivat 11 aikaan illallla. Suunnistuksen jälkeen söimme iltapalaa ja lähdimme telttaan. Meillä kesti tunti saada teltan kamiina syttymään! Meinasi toivokin loppua kesken. Loppujen lopuksi saimme kamiinan syttymään ja pääsimme nukkumaan. Kipinämikko vuorot oli jo jaettu aikaisemmin illalla ja niiden mukaan myös mentiin.
Lauantaina heräsimme aamulla puoli 9 ja aloitimme heti aamupalalla. Sillä välin kun minä ja Laura vieme päivän suunnistuksen rasteja metsään veti Anna pienimmille ohjelmaa, josta en sen enempää tiedä kuin että se liittyi leirinrakentamiseen ja ensiapuun. Meidän ratien vienti reissu kesti kolme vaivasta tuntia! Meinattiinhan siinä eksyäkkin pariin kertaan kun hyvinä johtajina kompassit jäi leiripaikalle. Onneksi eväät muistettiin! Meidän tultua takaisin leiripaikalle oli aika päästää lapset roaking-suunnistuksen parrin. Heidän tehtävä oli kahden tunnin aikana käydä mahdollisimman monta rastia joista sai jokaisesta rastista tietyn määrän pisteitä ja yritys oli kerätä mahdollisimman paljon pisteitä. Lapsien suunnistaessa ja Katin käydessä kaupassa, me laitoimme Annan ja Lauran kanssa lämmitime pienen mökin, joka oli leiripaikalla ja istuimme tietysti siellä lämmittelemässä. Lapsien ja Katinkin palatessa leiripaikalle aloitimme ruuan teon, jonka jälkeen jäi plajon aikaa leikkimiseen sekä jutteluun. Illlalla söimme vielä makkaraa iltapalaksi, jonka jälkeen olimme jo kaikki niin väsyneitä, että teltta huusi meidän nimiä ja lähdimme nukkumaan.
Sunnuntaina heräsimme Annan, Lauran ja Katin kanssa jo aikaisemmin, sillä päätimme harjoittaa lapsille ensiapua ja herätimme ne esittämällä, että teltta olisi palanut ja he joutuivat hoitamaan meidät. Harjoitus meni ihan hyvin, jonka jälkeen aloitimme puuron keittelyn ja syömisen. Telttakin saatiin purettua ja vielä hetki ennen leirin loppua päätimme syödä kunnon partiohamppari. Ai nam! Oli meinaan sitten hyviä. Hamppareiden jälkeen odoteltiin, että lapset haettiin ja päästiin ihanan lämpimään KOTIIN :)
Partioleireillä on hauskaa, huolimatta siittä, että välillä tulle omaastakin suusta valitusta kylmästä, mutta sitten vain liikkumaan! Tajusimme leirin aikana, että partioleirin jälkeen voi olla hyvin onnellinen arjen pienistäkin asioista ja osaa arvostaa pieniäkin asioita mitä tapahtuuu tai mitä on olemassa. Leirillä omistimme haarukan missä oli veitsi samassa ja sillä veitsellä voitelimme leivät ja se oli todella hankalaa. Leirin loppuvaiheissa yksi pikkuisista tokaisi voidellessaan leipää "odotan, että pääsen kotiin ja saan voidella mun leivän oikein kunnon voiveitsellä". Siinä tajusi, että oikeesti leirin jälkeen osaa arvostaa vaikka mitä ja myös siksi partio on oikein hauska harrastus, siellä myös oppii paljon uutta ja kertautuu paljon myös vanhat oppimat asiat :)
Leiri aloitettiin perjantaina kuudelta kokoontumalla leiripaikalle. Meitä saapui paikalle 7 lasta ja 2 johtajaa. Aloitimme leirin heti puolijoukkue teltan pystyttämällä ja majoittumalla. Iltapalan jälkeen lähetimme lapset yö suunnistukseen, josta he palasivat 11 aikaan illallla. Suunnistuksen jälkeen söimme iltapalaa ja lähdimme telttaan. Meillä kesti tunti saada teltan kamiina syttymään! Meinasi toivokin loppua kesken. Loppujen lopuksi saimme kamiinan syttymään ja pääsimme nukkumaan. Kipinämikko vuorot oli jo jaettu aikaisemmin illalla ja niiden mukaan myös mentiin.
Lauantaina heräsimme aamulla puoli 9 ja aloitimme heti aamupalalla. Sillä välin kun minä ja Laura vieme päivän suunnistuksen rasteja metsään veti Anna pienimmille ohjelmaa, josta en sen enempää tiedä kuin että se liittyi leirinrakentamiseen ja ensiapuun. Meidän ratien vienti reissu kesti kolme vaivasta tuntia! Meinattiinhan siinä eksyäkkin pariin kertaan kun hyvinä johtajina kompassit jäi leiripaikalle. Onneksi eväät muistettiin! Meidän tultua takaisin leiripaikalle oli aika päästää lapset roaking-suunnistuksen parrin. Heidän tehtävä oli kahden tunnin aikana käydä mahdollisimman monta rastia joista sai jokaisesta rastista tietyn määrän pisteitä ja yritys oli kerätä mahdollisimman paljon pisteitä. Lapsien suunnistaessa ja Katin käydessä kaupassa, me laitoimme Annan ja Lauran kanssa lämmitime pienen mökin, joka oli leiripaikalla ja istuimme tietysti siellä lämmittelemässä. Lapsien ja Katinkin palatessa leiripaikalle aloitimme ruuan teon, jonka jälkeen jäi plajon aikaa leikkimiseen sekä jutteluun. Illlalla söimme vielä makkaraa iltapalaksi, jonka jälkeen olimme jo kaikki niin väsyneitä, että teltta huusi meidän nimiä ja lähdimme nukkumaan.
Sunnuntaina heräsimme Annan, Lauran ja Katin kanssa jo aikaisemmin, sillä päätimme harjoittaa lapsille ensiapua ja herätimme ne esittämällä, että teltta olisi palanut ja he joutuivat hoitamaan meidät. Harjoitus meni ihan hyvin, jonka jälkeen aloitimme puuron keittelyn ja syömisen. Telttakin saatiin purettua ja vielä hetki ennen leirin loppua päätimme syödä kunnon partiohamppari. Ai nam! Oli meinaan sitten hyviä. Hamppareiden jälkeen odoteltiin, että lapset haettiin ja päästiin ihanan lämpimään KOTIIN :)
Partioleireillä on hauskaa, huolimatta siittä, että välillä tulle omaastakin suusta valitusta kylmästä, mutta sitten vain liikkumaan! Tajusimme leirin aikana, että partioleirin jälkeen voi olla hyvin onnellinen arjen pienistäkin asioista ja osaa arvostaa pieniäkin asioita mitä tapahtuuu tai mitä on olemassa. Leirillä omistimme haarukan missä oli veitsi samassa ja sillä veitsellä voitelimme leivät ja se oli todella hankalaa. Leirin loppuvaiheissa yksi pikkuisista tokaisi voidellessaan leipää "odotan, että pääsen kotiin ja saan voidella mun leivän oikein kunnon voiveitsellä". Siinä tajusi, että oikeesti leirin jälkeen osaa arvostaa vaikka mitä ja myös siksi partio on oikein hauska harrastus, siellä myös oppii paljon uutta ja kertautuu paljon myös vanhat oppimat asiat :)
11/02/2011
Kuolema ...
Kuolema on ikävä puheen aihe, mutta juuri nyt minulle ja monelle kaverilleni aiheellinen. Lempäälässä kaksi nuorukaista ajoi rekan kylkeen. Kumpaakaan nuorta en tuntenut, mutta toisen tiesin ja olin jutellut hänelle paljon kun hän on eksäni luokalla. Pakostakin iski muistiin se, kuinka pari vuotta sitten yksi todella hyvä ystäväni katosi ja löytyi myöhemmin kuolleena.
Tämäkin tarina koskettaa, sillä nuoret olivat meidän koulusta ja todellakin tiesin ja olin kyllä jutellut toiselle heistä. Nyt herää taas ne samat kysymykset mitkä aina: Miksi juuri he lähtivät? Miksi niin nuorina? Ovatko he nyt "paremmassa paikassa"? Onko tämä sitten muka jotenkin oikein? Eikö jumalan pitänyt kuolla meidän puolesta, jotta me saisimme elää pitkän ja onnellisen elämän? Kuinka voi olla onnellinen kun menettää tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset näin nuorena? Mikä tarkoitus elämällä on jos kaikki kerta kuolee joskus?
Itse en ainakaan voi olla miettimättä näitä satoja kymyksiä, vaikka aina tiedän ja muistan mitä itse olen aina kaikille sanonut "Hän on nyt paremmassa paikassa ja hänellä on hyvä olla, jumalan hoivissa hän lepää. Kaikille on se tietty päivä ja kukaan ei voi tietää, koska se tulee eteen. Näet hänet uudestaan sitten joskus kun on sinun aikasi. Nyt enkelin siivet selässä hän kävelee olallasi ja katsoo ettei sinulle tapahdu niin kuin hänelle tapahtui. Hän katselee tuolta pilvien reunalta sinua ja on sydämessäsi aina!" Sitten kun se iskee omalle kohdalleen, joku oma läheinen kuolee, se sama mitä olen muille sanonut, ei tunnu auttavan minua mitenkään, mutta ainut syy sanoa se muille on se, että yrityskin palkitaan. Eikö tärkeintä ole aina ajtus ja se että yrittää lohduttaa? Nyt vain tarvisi itse jonkun kunnon lohdutuksen :(
Levätkää rauhassa te nyt menhtyneet läheiset, ikävä teitä tulee kaikille, näemme taas sitten kun on meidän aika tulla sinne jumalan hoiviin. Olette aina meidän sydämessä, emmekä ikinä unohda teitä! R.I.P Kaikki liian nuorena kuolleet, minun rakas ystäväni, te jotka nyt menehdyitte ja kaikki muutkin nuorena kuolleet! <3
Tämäkin tarina koskettaa, sillä nuoret olivat meidän koulusta ja todellakin tiesin ja olin kyllä jutellut toiselle heistä. Nyt herää taas ne samat kysymykset mitkä aina: Miksi juuri he lähtivät? Miksi niin nuorina? Ovatko he nyt "paremmassa paikassa"? Onko tämä sitten muka jotenkin oikein? Eikö jumalan pitänyt kuolla meidän puolesta, jotta me saisimme elää pitkän ja onnellisen elämän? Kuinka voi olla onnellinen kun menettää tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset näin nuorena? Mikä tarkoitus elämällä on jos kaikki kerta kuolee joskus?
Itse en ainakaan voi olla miettimättä näitä satoja kymyksiä, vaikka aina tiedän ja muistan mitä itse olen aina kaikille sanonut "Hän on nyt paremmassa paikassa ja hänellä on hyvä olla, jumalan hoivissa hän lepää. Kaikille on se tietty päivä ja kukaan ei voi tietää, koska se tulee eteen. Näet hänet uudestaan sitten joskus kun on sinun aikasi. Nyt enkelin siivet selässä hän kävelee olallasi ja katsoo ettei sinulle tapahdu niin kuin hänelle tapahtui. Hän katselee tuolta pilvien reunalta sinua ja on sydämessäsi aina!" Sitten kun se iskee omalle kohdalleen, joku oma läheinen kuolee, se sama mitä olen muille sanonut, ei tunnu auttavan minua mitenkään, mutta ainut syy sanoa se muille on se, että yrityskin palkitaan. Eikö tärkeintä ole aina ajtus ja se että yrittää lohduttaa? Nyt vain tarvisi itse jonkun kunnon lohdutuksen :(
Levätkää rauhassa te nyt menhtyneet läheiset, ikävä teitä tulee kaikille, näemme taas sitten kun on meidän aika tulla sinne jumalan hoiviin. Olette aina meidän sydämessä, emmekä ikinä unohda teitä! R.I.P Kaikki liian nuorena kuolleet, minun rakas ystäväni, te jotka nyt menehdyitte ja kaikki muutkin nuorena kuolleet! <3
Tuli enkeli luokse nuorukaisen ja sanoi:
Tiedän, liian aikaista on. Tartu käteeni.
On tahto tämä kohtalon.
Kysyi nuori: Miksi minä? Miksi juuri nyt?
Olisin täällä vielä viipynyt.
Halasi enkeli poika-kultaa ja kuiskasi.
Suru suuri tänne jää,
11/01/2011
Miten?
Miten voi saada ihmisen jonka on aina halunnut vierelleen? Miten saa pahimman pelkonsa "pois selästä"? Miten saisi intonsa nousemaan asioihin? Miten asiat kannattaisi ajatella, jotta ne ei aina vaikuttaisi jotenkin masentavilta?
Olen miettinyt näitä asioita paljon. Olen oppinut, että ihmiselle suoraan puhuminen auttaa tilanteisiin, joissa haluaisi kertoa toiselle tunteistansa ja koittaa saada itsellensä ihmisen jonka on kauan halunnut. Itse olen jo kauan halunnut sen yhden tietyn ihmisen ja olen usein sanonut hänelle suoraan mitä tunnen ja kuinka haluaisin hänet, mutta luulen, että enää ei ole mahdollisuuksia minkäänlaisia. Sen vuoksi haluaisin yrittää saada pahimman pelkoni "pois selästäni". Pahin pelkoni on se, että vaikka kuinka yrittäisin puhua tunteistani suoraan ja tehdä mitä, niin jos se ei enään autakkaan, jos joudunkin olemaan koko loppu elämäni ilman tätä henkilöä. Olen selvinnyt pahimmistakin asoista, mutta silti tää vaikuttaa aivan ylitse pääsemättömältä asialta. Miten saisin intoni nousemaan asioihin? Tuntuu siltä kuin tämä yksi pieni asia veisi puolet sydämmestä pois, eikä sitä saa millään takaisin. Haluaisin pystyä innostumaan erilaisista asioista, mutta se yks tietty ihana ihminen ja tieto siitä, että en voi kyseistä henkilöä saada ei jotenkin vain anna mun innostua mistään. En osaa ajatella asoita ilman, että ne tuntuisi masentavilta. Kaikki mitä ajattelen, saan ne vaikuttamaan sellaisilta, että masennun vain lisää.
"olisin vaa mielelläni kulkenu sun vanavedessä
jätit mun sydämeen liian suuren aukon
nyt sun kuvaa yksin katson ja henkee haukon
käskit unohtaa ittes ja jatkaa elämää
mut miten pystyn ku olit suurin osa mun elämää
haluut katsoo asioit vähä etäämpää
mut musta tuntuu et ilman sua en mitää nää
sun lämmintä kättäs en saa tuntee sitäkää
tai yhteisii sunnuntai-iltoja, ei niitäkää
tää on epätoivost, mutten pysty elää ilman sua
ihan sama vaik annan itteni pilaantua
kun ei oo enää mihin vois panostaa
kaiken hyvän osaan elämästä kadottaa
en unohda sua koskaa, rakas
mut voitsä antaa sen mun sydämen ees takas?"
Olen miettinyt näitä asioita paljon. Olen oppinut, että ihmiselle suoraan puhuminen auttaa tilanteisiin, joissa haluaisi kertoa toiselle tunteistansa ja koittaa saada itsellensä ihmisen jonka on kauan halunnut. Itse olen jo kauan halunnut sen yhden tietyn ihmisen ja olen usein sanonut hänelle suoraan mitä tunnen ja kuinka haluaisin hänet, mutta luulen, että enää ei ole mahdollisuuksia minkäänlaisia. Sen vuoksi haluaisin yrittää saada pahimman pelkoni "pois selästäni". Pahin pelkoni on se, että vaikka kuinka yrittäisin puhua tunteistani suoraan ja tehdä mitä, niin jos se ei enään autakkaan, jos joudunkin olemaan koko loppu elämäni ilman tätä henkilöä. Olen selvinnyt pahimmistakin asoista, mutta silti tää vaikuttaa aivan ylitse pääsemättömältä asialta. Miten saisin intoni nousemaan asioihin? Tuntuu siltä kuin tämä yksi pieni asia veisi puolet sydämmestä pois, eikä sitä saa millään takaisin. Haluaisin pystyä innostumaan erilaisista asioista, mutta se yks tietty ihana ihminen ja tieto siitä, että en voi kyseistä henkilöä saada ei jotenkin vain anna mun innostua mistään. En osaa ajatella asoita ilman, että ne tuntuisi masentavilta. Kaikki mitä ajattelen, saan ne vaikuttamaan sellaisilta, että masennun vain lisää.
"olisin vaa mielelläni kulkenu sun vanavedessä
jätit mun sydämeen liian suuren aukon
nyt sun kuvaa yksin katson ja henkee haukon
käskit unohtaa ittes ja jatkaa elämää
mut miten pystyn ku olit suurin osa mun elämää
haluut katsoo asioit vähä etäämpää
mut musta tuntuu et ilman sua en mitää nää
sun lämmintä kättäs en saa tuntee sitäkää
tai yhteisii sunnuntai-iltoja, ei niitäkää
tää on epätoivost, mutten pysty elää ilman sua
ihan sama vaik annan itteni pilaantua
kun ei oo enää mihin vois panostaa
kaiken hyvän osaan elämästä kadottaa
en unohda sua koskaa, rakas
mut voitsä antaa sen mun sydämen ees takas?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)